Vihreää elämää

Soldiers à la Ilmavoimat

Ei se sitten iäisyyksiä kestänytkään ja jokainen sai oman osansa lukemattomina selfieinä ja postauksina. Jatketaan siis vielä ja kootaan parhaat palat mielen ja puhelimen kätköistä..

Tiesin jo kauan ennen armeijaan siirtymistä että tulen viettämään siellä vuoden päivät. Olin unohtanut ottaa kutsuntoihin mukaan todistuksen mun pelaamisesta ja pääsin niukin naukin Tikkakoskelle selittelijän lahjoillani. Se oli onni, sillä kotimatka säilyi koko vuoden ajan vain puolen tunnin mittaisena, joten vaikeina aikoina oli helppoa käväistä iltavapailla kotona saunassa lataamassa akkuja ja ajattelemassa jotain aivan muuta.

Ja joku sanoi, ettei ruoka ei ole intissä hyvää
HUOM kuvassa viikonloppubrunssi

Peruskoulutuskaudella (ensimmäiset 8 viikkoa) mut tunnettiin särmänä ja tunnollisena taistelijana, joka heitti mikkihiiri-kysymyksiä ja jolla oli vaikeuksia pokan pitämisessä vain silloin kun sille olisi ollut tarvetta. Kaikille oli selvää, että otin armeijan tosissaan, mutta pieni pilke silmäkulmassa niin kuin normaalistikin.

Jollain ihmeen kaupalla selvitin tieni läpi marssien ja hajotus-leirien harvalukuiseen Ilmavoimien reserviupseerikouluun. RUK-ajasta muodostuikin ehdottomasti mieleenpainuvin jakso, jonka aikana tiivistyimme ryhmänä, koimme suuria onnen ja surun tunteita, ylitimme itsemme ja jännitimme hengitys salpautuneena. No, ainakin mulla kävi niin! Kurssin päättyminen oli haikeaa, sillä ystävät lähtivät eri suuntiin, niinkin kauaksi kuin parin sadan metrin päähän viereiseen rakennukseen, joku reserviinkin. Mää sain pysyä samassa rakennuksessa, ainoastaan tupaa jouduin vaihtamaan.

Kurssijuhlassa Haminassa

Johtajakausi oli henkisesti raskainta aikaa. Koko porukka omalla vastuulla ja halutessaan hoidettavia asioita loputtomiin. Aamut vähenivät vähenemistään, mutta väsymys sen kuin kasvoi. Välillä oli päiviä ettei kiinnostanut mikään: oli joko saanut huonoa palautetta tai siivilin ongelmat painoivat mieltä. Onnekseni olin saanut alaisikseni motivoituneita ja fiksuja lentäjän alkuja, jotka kykenivät hoitamaan tarpeen tullen hommansa ilman opastustakin. Lopulta löysin aamuherätyksiin uutta voimaa Pohjois-Espanjan mailta ja Suomenlahden toiselta puolelta. Ei sillä, etteikö viimeiset raskaat harjoitukset olis vienyt mehuja pois, mutta maali oli koko ajan näkyvissä!

Eräs tuttava sanoi minulle vuosi sitten: "Armeija voi olla raskasta mutta jo muutaman vuoden kuluttua kaipaat takaisin." No, tällä hetkellä eikä kertauksista kysellessä se ei ole päällimmäisenä mielessä, mutta uskon tuon toteutuvan.

Ilarin 6 vinkkiä armeija-ajalle (voi soveltaa muuhunkin):

1. Mieti vaikeita hetkiä siltä kantilta, että mitä voit saada tästä irti ja kuinka siistiltä tuntuu, kun tämän on selvittänyt.

Luonetjärven marssi
45km takana ja 7 edessä

2. Älä sekoita unirytmiäs viikonloppuisin täysin päälaelleen, muuten kärsit niistä kuuluisista aamuista.

3. Suhtaudu uusiin tuttavuuksiin ennakkoluulottomasti. Kasarmit on täynnä kirjavaa ihmisjoukkoa, mutta jokaisesta löytyy jotain huikeeta.

4. Etsi ystävä, jonka kanssa voit jutella kaikesta tai luota intin tarjoamaan apuun.

5. Muista pitää huumori tekemisessä mukana, mutta opi tunnistamaan tilanteet, joihin ei mahdu huumoria.

6. Totu siihen, että hyvää palautetta tulee erittäin harvoin (hiljaisuus on tyytyväisyyden merkki) ja että negatiivista palautetta saattaa tulla tyhjästä. Kysy halutessasi palautetta tekemisistäsi.

Kuudetta vinkkiä en oo itse osannut viedä käytäntöön. Ymmärrän kritiikin, jos oon tehnyt jotain huolimattomasti tai huonosti. Mutta sillon menee sen kuuluisan tunnarin mukaan "tunteisiin", jos valitetaan tyhjästä. Siinä ois ollu kyllä mulla kasvamisen paikka. Välillä tunteet pitää niellä.

Kiitos suuresti kaikille inttinsä mun kanssa jakaneille. Toivottavasti mahdollisimman moni jaksaa pitää yhteyttä. Moikataan kun nähdään! Pian on lupa hieman nauttia!

Terveisin kohta vänrikki Konttinen tj6