Ihmeellinen kotimaa

Ihmeellinen on meidän kotimaa Suomi! Eilen 26.12 Tapsan päivänä, alle 2vk armeijaan, käytiin isän kanssa mökillä(Mikkola) katsomassa, että onko mesta enään pystyssä ja itse menin kuvailemaan tietysti.  Sää oli mitä parhaimpia. Aurinko paistoi ja taivas kirkas. Pakkasta -5 astetta ja luntaa oli miten pitääkin olla.  Kuvaileminen oli erittäin hankalaa jouluruoan vuoksi. Maha otti vastaan, kun yritin makuulteen ottaa kuvia,  mutta pystyasennossa sain hyvän tuen tämän takia. 

Muutamassa kuvassa isäni toimii mallina. Isän asenne oli mitä huikeimpia. "Harvoin mua kuvataan." "Hei isä voitko välillä mennä pois kameran edestä" "Leo meen tonne! Saatko hyviä kuvia siitä!?" " Tuu tänne! Täällä on parempi valaistus Leo. Meen tohon seisoo. Mihin katson?" En ole tiennyt, että lääkärissä voi asustaa malli.

Tosiaankin, armeija lähestyy hirveätä vauhtia ja rima on suht korkealla. Pieni(suuri) jännitys ja ahdistus iskenyt. Rukkiin olisi tarkoitus mennä, mutta en osaa suunnistaa.. Onneksi täältä Jyväskylästä lähtee läheinen kaveri henkiseksi tueksi mukaan. Läheisiä kavereita tulee varmasti ikävä, mutta olen löytänyt ratkaisun. Vaihdoin puhelulittymään. Eli loputon minuutti. Goodbye life.

Nauttikaapi kuvista!

   Terveisin minä Leo

Vihreää elämää

Soldiers à la Ilmavoimat

Ei se sitten iäisyyksiä kestänytkään ja jokainen sai oman osansa lukemattomina selfieinä ja postauksina. Jatketaan siis vielä ja kootaan parhaat palat mielen ja puhelimen kätköistä..

Tiesin jo kauan ennen armeijaan siirtymistä että tulen viettämään siellä vuoden päivät. Olin unohtanut ottaa kutsuntoihin mukaan todistuksen mun pelaamisesta ja pääsin niukin naukin Tikkakoskelle selittelijän lahjoillani. Se oli onni, sillä kotimatka säilyi koko vuoden ajan vain puolen tunnin mittaisena, joten vaikeina aikoina oli helppoa käväistä iltavapailla kotona saunassa lataamassa akkuja ja ajattelemassa jotain aivan muuta.

Ja joku sanoi, ettei ruoka ei ole intissä hyvää
HUOM kuvassa viikonloppubrunssi

Peruskoulutuskaudella (ensimmäiset 8 viikkoa) mut tunnettiin särmänä ja tunnollisena taistelijana, joka heitti mikkihiiri-kysymyksiä ja jolla oli vaikeuksia pokan pitämisessä vain silloin kun sille olisi ollut tarvetta. Kaikille oli selvää, että otin armeijan tosissaan, mutta pieni pilke silmäkulmassa niin kuin normaalistikin.

Jollain ihmeen kaupalla selvitin tieni läpi marssien ja hajotus-leirien harvalukuiseen Ilmavoimien reserviupseerikouluun. RUK-ajasta muodostuikin ehdottomasti mieleenpainuvin jakso, jonka aikana tiivistyimme ryhmänä, koimme suuria onnen ja surun tunteita, ylitimme itsemme ja jännitimme hengitys salpautuneena. No, ainakin mulla kävi niin! Kurssin päättyminen oli haikeaa, sillä ystävät lähtivät eri suuntiin, niinkin kauaksi kuin parin sadan metrin päähän viereiseen rakennukseen, joku reserviinkin. Mää sain pysyä samassa rakennuksessa, ainoastaan tupaa jouduin vaihtamaan.

Kurssijuhlassa Haminassa

Johtajakausi oli henkisesti raskainta aikaa. Koko porukka omalla vastuulla ja halutessaan hoidettavia asioita loputtomiin. Aamut vähenivät vähenemistään, mutta väsymys sen kuin kasvoi. Välillä oli päiviä ettei kiinnostanut mikään: oli joko saanut huonoa palautetta tai siivilin ongelmat painoivat mieltä. Onnekseni olin saanut alaisikseni motivoituneita ja fiksuja lentäjän alkuja, jotka kykenivät hoitamaan tarpeen tullen hommansa ilman opastustakin. Lopulta löysin aamuherätyksiin uutta voimaa Pohjois-Espanjan mailta ja Suomenlahden toiselta puolelta. Ei sillä, etteikö viimeiset raskaat harjoitukset olis vienyt mehuja pois, mutta maali oli koko ajan näkyvissä!

Eräs tuttava sanoi minulle vuosi sitten: "Armeija voi olla raskasta mutta jo muutaman vuoden kuluttua kaipaat takaisin." No, tällä hetkellä eikä kertauksista kysellessä se ei ole päällimmäisenä mielessä, mutta uskon tuon toteutuvan.

Ilarin 6 vinkkiä armeija-ajalle (voi soveltaa muuhunkin):

1. Mieti vaikeita hetkiä siltä kantilta, että mitä voit saada tästä irti ja kuinka siistiltä tuntuu, kun tämän on selvittänyt.

Luonetjärven marssi
45km takana ja 7 edessä

2. Älä sekoita unirytmiäs viikonloppuisin täysin päälaelleen, muuten kärsit niistä kuuluisista aamuista.

3. Suhtaudu uusiin tuttavuuksiin ennakkoluulottomasti. Kasarmit on täynnä kirjavaa ihmisjoukkoa, mutta jokaisesta löytyy jotain huikeeta.

4. Etsi ystävä, jonka kanssa voit jutella kaikesta tai luota intin tarjoamaan apuun.

5. Muista pitää huumori tekemisessä mukana, mutta opi tunnistamaan tilanteet, joihin ei mahdu huumoria.

6. Totu siihen, että hyvää palautetta tulee erittäin harvoin (hiljaisuus on tyytyväisyyden merkki) ja että negatiivista palautetta saattaa tulla tyhjästä. Kysy halutessasi palautetta tekemisistäsi.

Kuudetta vinkkiä en oo itse osannut viedä käytäntöön. Ymmärrän kritiikin, jos oon tehnyt jotain huolimattomasti tai huonosti. Mutta sillon menee sen kuuluisan tunnarin mukaan "tunteisiin", jos valitetaan tyhjästä. Siinä ois ollu kyllä mulla kasvamisen paikka. Välillä tunteet pitää niellä.

Kiitos suuresti kaikille inttinsä mun kanssa jakaneille. Toivottavasti mahdollisimman moni jaksaa pitää yhteyttä. Moikataan kun nähdään! Pian on lupa hieman nauttia!

Terveisin kohta vänrikki Konttinen tj6

Kiinalaista Meininkiä

                                                   

    Heippa mahdit lukijat! Olin vähän aikaan sitten Kiinassa lomareissulla. En tietenkään yksikseen vaan maailman huikeimman äidin kanssa. Siitä on useita vuosia kun olen viimeksi käynyt siellä, joten puolisen vuotta sitten iski mahdoton ikävä sinne. Käännyin äidin puoleen ja päläytin nopeasti ohimennen, että "Hei äiskä. Tietkö, ois tosi jees käydä Kiinassa lähiaikoina". Noh minulla oli YO kirjoitukset kesken silloin, mutta äiti luotti minuun niin paljon(erittäin isoo uhkapelaamista), että varasi matkan valmiiksi. Matka oli ylioppilaslahja äidiltäni ja huikee semmoinen.
    Ensimmäinen viikko oltiin Haikou/Sanya saarella (etelä-kiina) ja jatkettiin sen jälkeen pohjoiseen Pekingiin (Beijing). Aluksi lähdettiin Kiinaan puhtaasti turisteina, mutta se kääntyikin osittain juurimatkaksi.
   Haluaisin kiittää äitiä matkasta. Se oli unohtumaton matka, jossa sai lihota ja nähdä paikallista kulttuuria. Monta kuukautta yrittänyt harjoitella kovaa armeijaa varten, mutta se harjoitus meni hukkaan tuon parin viikon aikana, enkä ole harmeissani ollenkaan!
Nauttikaa kuvista! Jos tulee kysymyksiä, niin kysykää niin paljon kuin haluatte.
-Leo

Sanya Beach. Meidän hotellin rannalta.

Rannalla oli hauskaa liikkua,
 koska siellä oli monta hääkuvausta menossa.

Hääkuvaus

Paikalliset myyjät (Siwa)

Minä eväitä syömässä. Massu kasvoi

Isä ja Poika

Kaupungissa poika lepäili

Monet paikalliset ravintolat
olivat perheyrityksiä. Kokkeina
saattoivat olla 13-16v lapsia.
Ruoka aivan järkyttävän hyvää

Kotikonnuilla. Vanha tuttava

Lastenkodin lapsukainen

Isäntä ja Koira

Kiinalaista ruokaa. Nam.
Jos kaipaatte lisää kiloja,
menkää Kiinaan.

Kenkäkauppa ja Myyjä

Great Wall upea päivä

Great Wall

Pekingin eläintarha

ENSI-ILTA

Aina tyylikkäinä

Ensimmäisen kirjoituksen ideana on kertoa lyhyet tarinat siitä, miten Leo ja mää tavattiin, mitä me oikein ollaan naisiamme ja mitä odotamme tulevaisuudelta. Annetaan Leon aloittaa:

Moi kaikki meidän ihanat suuret ja pienet fanit, mahdit lukijat ja katselijat. Eli oon Leo ja haluaisin tässä kertoa omasta menneisyydstäni pinta raapaisulta. Olen 20-Vuotias suomalainen tavis jätkä. Mutta en täysin suomalainen. Juuret kantavat n 7000km päähän Kiinaan. 6-vuoden ikäisenä tupsahdin Suomeen joulun aikoina. Seuraavana aamuna koti-ovelle ilmestyi erittäin mielenkiintoinen näköinen jätkä, jolla oli hauska hattu(pehmeä hattu, josta sojotti 3 sarvea eri suuntiin ja niiden päissä oli kulkuset). Noh avasin tälle huvittavalle jäbälle oven ja sen veljelle ja tietysti jatkoin nauramista osoittaen sormella päähinettä. Tutustuttiin siinä mukavissa merkeissä. Pojat puhuivat suomea ja minä kiinaa, mutta nimet saatiin selville. Ilari ja Juuso tulivat naapurista moikkaamaan uutta naapuria. Tästä minun ja Ilarin taival alkoi aina tähän päivään saakka ja tarina jatkuu ja jatkuu ja jatkuu..

Leo on kunnostautunut golfin saralla

Unohdetaan tuo nainen vähäksi aikaan.. Eli asun Jyväskylässä. Lapsuuden Kypärämäessä, mutta nykyään lähellä keskustaa yksiössä. Suoritin juuri äsken ylioppilastutkinnon ja armeija kolkuttaa ovea (Tammikuun 5pv). Perheeseen kuuluu (jos ei oteta nyt Ilaria mukaan) 2 Siskoa, veli ja vanhemmat tietysti ja ainiin koiraa ei saa unohtaa. Tykkään tosi paljon kokkailla erilaisia pääruokia. Niiden laatiminen ja varioiminen on parasta mitä voi tehdä. Joskus on niin järkyttävää, että pannu saattaa tehdä kuolemaa, mutta joskus niin hyvää, että sitä syö seuraavat 6kk. Rakastan syödä aivan älyttömästi ruokaa ja NAM. Varmaan saitte kiinni, että tykkään syödä?

Ruoan lisäksi urheilu on osa elämää. Olen pelannut 6-vuotta koripalloa kilpatasolla tai jos en siellä niin kilpahenkisesti. Mutta ikä alkoi painaa jossain vaiheessa niin pahasti ettei nilkka kestänyt. Nivelside katkesi ja sen myötä lopettelin pelaamisen. Tuli erittäin tyhjä olo elämään joten päätin aloittaa valmentamisen saman lajin äärellä. Oma pelaaminen on jäänyt lähes täysin, mutta sitä tulee urheiltua eri lajien äärellä melkein päivittäin. Oma tulevaisuus on vielä epävarma. Vaihtuu ajatukset tosi paljon, mutta lähiaikoina sydämen tykytys on suuntaunut psykologian alalle. Hyvä puoli on, ettei tarvisi muuttaa pois täältä. Armeijan rauhanturvaaja toimintakin on pistänyt pienen hymyn huulille, mutta lukkoon ei pidä lyödä, koska jos armeija onkin ihan syvältä, miksi jatkaa sen parissa silloin? Tässä oli hyvin nopea rullaus elämästä ja älä huoli, elämästä saattaa tulla lisää postauksia joskus! Siirrän nopan Ilbolle. Your turn my sis.

Urheiluhullu

Tervehdys vaan minunkin puolestani rakkaat blogimme lukijat. Olen Ilari ja asustelen Jyväskylässä vanhempieni luona. Perheeseeni kuuluu isä, äiti, isoveli ja toivottavasti pian myös koira. Olen vielä jouluun saakka armeijassa Tikkakoskella (tj24) ja harrastuksiini kuuluu koripallon lisäksi urheilu ja liikunta erittäin monipuolisesti. Aloitankin ens syksynä Jyväskylän yliopistolla pääaineena liikuntapedagogiikka. Sillon olisi tarkoitus muuttaa myös omaan kämppään. Rakastan olla lasten ja nuorten kanssa (ihan niinkuin en itse olisi nuori), se on parasta mitä voi tehdä. Tykkään laittaa ruokaa ja leipoa - olisipa sille enemmän aikaa! 

No, se minusta. Leon ja mun (pari)suhde on erityinen. Leon asuessa naapurissa tuntu, että oltiin koko ajan yhdessä joko lyömässä pesistä, pelaamassa pleikkaria tai rakentamassa lumesta hyppyriä. Minä saatoin kävellä naapuriin sisälle koputtamatta (Leo tekee niin vieläkin) ja se oli normaalia. Ajan kuluessa Leo joutui eri luokka-asteelle ja kaveripiirit vaihtuivat. Lopulta tiet johti eri kouluihin ja yhteydenpito jäi vähemmälle. Nykyään ollaan tajuttu, että meillä ei ole elämää, joten hengataan lähes koko ajan porukalla. Ei vaan, hyvä juttu se on. Ihmeellisintä on se, että ihan sama miten aika on kulunut ja ympyrät vaihtuneet, on Leon kanssa aina samanlaista ja yhtä hauskaa kuin 7 vuotiaina. Joskus ei nähdä pariin kuukauteen ja sit taas Leo pamahtaa ovesta sisään tyhjentämään jääkaapin tai minä leon ovelle Rocky-leffa ja B&J purkki kädessä ja kaikki on niinkuin ennen. Se on ystävyyttä se.

Yhteisiin harrastuksiin meillä kuuluu tällä hetkellä sulkapallo ja sen jälkeen hervoton syöminen. Alkaa jo näkymään Leolla vähän vyötäröllä.. Mut pääpointtina se, et Leo on ihan jees. Jotain kertoo myös se, että oon helmikuussa lähdössä Brasiliaan reppureissaamaan Leolla noin 5 vuotta sitten olleen vaihtarin kanssa :D



Tässä kaikki tältä erää. Leo ja Ilari kiittävät ja kumartavat kaikkia lukijoitansa. Uutta tekstiä putkahtaa mahdollisimman pian, paitsi jos kukaan ei lue näitä. Meille saa vapaasti heittää kommenttia ja arviointia meidän ulkonäöstä (HUOM. kuvat eivät ole tuoreita). Voitte myös ehdottaa, mistä kirjoittaisimme seuraavan kerran! Lopuksi muutama kuva matkan varrelta.

Leo hyväksyy Ilarin sellaisena kuin hän on

Ilari ei osaa olla kuvissa

Pidämme välillä kaapuja päällä ihan muuten vaan ja ihailijat lähettävät kukkia