Koska olen äärimmäisen kiitollinen siitä kaikesta, mitä mulle on tapahtunut. That’s all.
”There are no accidents.” –Master Oogway
Puolitoista vuotta sitten
ennen armeijani loppua skypetin brasilialaisen ystäväni kanssa kuulumisistamme
ja keskustelun lopuksi olin jo varaamassa lippuja Etelä-Amerikkaan. Tämä ei
olisi ollut edes käytännössä mahdollista, jos en olisi päässyt liikunnalle
vasta varasijalta ja saanut tietää paikastani vasta silloin, kun olin jo
järjestänyt itselleni työpaikan. Nyt minulla oli vuoden kestäneen armeijan
jälkeen yli puoli vuotta aikaa tehdä ihan mitä halusin. Niin minä tein, ja
päädyin varmasti tähänastisen elämäni parhaaseen päätökseen. Brasilian matka
oli todellakin keskellä epämukavuusaluettani mutta opetti minulle hurjan määrän
avoimuutta ja herätti vielä päättymättömän kipinän uusiin kulttuureihin,
kansainvälisyyteen ja matkustamiseen. Tämän kipinän seurauksena lähdin usealle
uudelle matkalle, ja voinkin todeta, etten ole koskaan kokenut vastaavaa
vapautta, oppimista ja onnellisuutta kuin mitä matkoiltani löysin. Avoimuuteni
ja kykyni inspiroitua asioista loi minulle hyvät edellytykset ensimmäiselle
opiskeluvuodelleni. Osasin suhtautua opetukseen tarvittavalla kriittisyydellä
mutta samalla pitää mieleni avoinna uuden oppimiselle. Nämä luonteenpiirteet ja
intohimojeni seuraaminen vetivät puoleeni aivan upeita, ymmärtäväisiä ihmisiä,
jotka haastoivat ajatusmaailmaani ja toivat elämääni hurjan paljon syvyyttä. Syvyys
ja muutama lukemani kirja toistivat samoja teemoja ja tuntui, että aina kun
kohtasin uuden asian, se alkoi paisua ympärilläni ja aloin nähdä sitä
kaikkialla. Kliseestä oli tullut totta. Juuri kun aloin miettiä uutta
blogikirjoitusta tästä asiasta satuin olemaan rullaluistelemassa ja noin sata
kertaa kuulemani Eminemin ”Mockingbird” heräsi uuteen eloon: ”But then of course everything always
happens for a reason. I guess it was never meant to be. But it's just something we have no control over and
that's what destiny is.”
Niinpä. Päässä räjähti.
![]() |
Coldplay monikäsitteinen ja kaunis "A head full of dreams"-albumikansi |
Mulle tää
kaikki on alkanut selkeytymään pikkuhiljaa, mutta erityisesti reilu viikko sitten keskiviikkona, kun Coldplay esitti Lontoon Wembleyllä hittikappaleensa
“Adventure of a lifetime”. Aikamoisen euforian keskellä, ilmapallojen
täyttäessä stadionin ja apinoiden tanssiessa musiikin tahdissa screenillä
pysähdyin kuuntelemaan laulun sanoja silmät kiinni: “And I feel my heart beating. I feel my heart underneath my skin. Oh, I
can feel my heart beating.” Sillä hetkellä tunsin sydämeni sykkivän ja
olevani täysin hetkessä, enkä ole varmasti koskaan ollut paremmin läsnä. Heti
perään muutama päivä sitten kuulin pitkästä aikaa nuoren Olavi Uusivirran laulavan: “Mä voin suunnitella mun koko elämän, vaimon
ja viran ja talonkin. Mut kaikki menee toisin, joku suunnittelee mua paremmin.”
Se penteleen joku aina sotkemassa mun suunnitelmia!
Ymmärrän nyt,
että vaikka nykyhetki ei tunnu aina hyvältä, en voi muuttaa sitä miksikään. Kun
paska iskee kasvoille, niin miten mä voin siitä nauttia? Täytyy sanoa, että
selvitän sitä koko ajan itsekin. Ystäväni sanoi kerran tätä pohtiessa, että
“mitä paskempaa, sen parempaa”. Voisko se sit olla niin, että sadetta seuraa
aina sateenkaari? Kastumisen sijaan Bob Marley tunsi sateen. Tärkeintä on mulle
itselle se, että oon onnellinen juuri nyt, mutta myös siitä mihin olen menossa, mitä ikinä se sitten
ikinä onkaan.
”If you only do what you can do you will
never be more than you are.” –Master Shifu
Moni selittää erilaisia
taitoja ja saavutuksia lahjakkuudella. Toki geeneillä on merkitystä, perit
vanhemmiltasi tietyt fyysiset ominaisuudet, ja lapsuusajan olot sekä opetut
arvot määrittävät hyvin pitkälle sen, mitä olet ja miten ajattelet. Siinä
kaikki – minun mielestäni. Käytän esimerkkinä itseäni. Perin vanhemmiltani
pituuteni, minulle opetettiin lapsena periksiantamattomuutta ja sain likipitäen
kaiken mitä halusin: mielin määrin ruokaa, tukea ja harrastukset joista pidin.
Siitä huolimatta, niin kuin monet ajattelevat, minulle ei oltu luotu lahjakkuutta
telinevoimisteluun, vaikka vanhempani minut kerran väkisin veivätkin
tarzan-kerhoon. Pääsykokeisiin harjoitellessa ja erityisesti sen jälkeen
vapaa-ajallani huomasin, että sitkeällä ja omaehtoisella harjoittelulla kehityn
aivan mieletöntä vauhtia. Paras hetki oli muutama viikko sitten sirkuskoululla,
kun ohjaaja kysyi minulta, olenko ennen harrastanut telinevoimistelua. Joo
joo.. Se yritti vaan onnistuneesti pönkittää mun itsetuntoa, mutta tulihan
siitä nyt todella kykenevä fiilis! Ajatus lahjakkuudesta oli omalla kohdallani murrettu.
Tän kaiken takia meen
huomenna aamullakin telinesalille kuuntelee musaa aivan täysillä, bailaamaan ja
tekemään joka päivä jotain sellasta, mitä en osaa. Sitä en tee kellekään
muulle. En peilille, en opettajille tai kanssaopiskelijoille, vaan itselleni.
Miksi? Koska haluan. Koska se on asia, joka saa mut uskomaan että pystyn ihan
mihin vaan.
”To make something special, you just
have to believe it’s special.” –Mr. Ping
![]() |
John Lennon wall Prahassa heinäkuussa 2015 |
Jos tää on täysin huuhaata, niin
mitä sitten? Pessimisti ei pety? Musta positiivisuudesta ei ole ainakaan
haittaa. Itse asiassa monet maailman ongelmat johtuu varmasti siitä, että
ihmiset ovat vastustaneet vihaamiaan asioita ja toimineet vihan tunteen mukaan.
Voisiko maailma parantua sillä, että vastustamisen sijaan otettais ”get up –
stand up” ja puolustettais niitä asioita, joita edustetaan? Kauniita ajatuksia, niin kuin Lennoninkin pojalla, kun pyysi meitä kuolevaisia kuvittelemaan koko maailman elävän rauhassa. Mä ainakin uskon siihen.
Laventelin tuoksun ja reggaemusiikin keskeltä,
Iltsu
”Love the life you live. Live the life you love.” –Bob Marley